Sunnuntaina isän kanssa kävin rannassa. Hän käveli ihan hiljaa ja välillä horjahdellen. Olin ihan takana valmiina ottamaan kiinni jos tarvitsee. Hän halusi nähdä kutuaan aloittavia haukia, kuulla sammokoiden kurnutuksen kaislikossa ja nähdä joutsenenkin läheltä kun näkö on mennyt aika heikoksi. Hän omin sanoin totesi juuri tänään kun käytiin että hän sai kun saikin nähdä vielä liki jäistä vapaan järven. Hän puhui jo aika sekavasti välillä koska kasvain painaa aivoissa. Sitten hetki selkeää ja totemus että ei hän ehkä paria päivää pidempään ole tolkuissaan jos edes hengissäkään. Hänellä on itsellä nyt vahva ajatus siitä että se aika on hyvin vähissä.

 

Kun lähdimme ja sanoin että tulemme ylihuomenna hän lupasi koittaa olla vielä elossa, mutta ihan varmasti ei luvata voi. Eipä tätä syövän katalaa luonnetta voi kun kavahtaa. Julmaa on hiipua ja kärsiä kun oma mieli vielä haluisi niin kovasti elää.

Tämä tuntuu aika tavalla raskaalta ja kovin pahalta.

Tämä ehkä kuvaa tunnelmia mitä järven rannalla tuli ajatuksiin.